Bibliometriikkaseminaarien herättämiä ajatuksia

Istuin maanantaina 11.3. Opetus- ja kulttuuriministeriön järjestämässä ja tiistaina 12.3. Suomen yliopistokirjastojen neuvoston tutkimuksen tuen verkoston järjestämässä bibliometriikkaseminaarissa. OKM:n seminaarissa käsiteltiin bibliometriikkaa ennen muuta ohjauksen ja arvioinnin näkökulmista,  SYN:n seminaarissa enemmän käytännön toteutusten näkökulmista. Kirjoitukseni kuvaa niitä ajatuksia, joita minulla kuulijana heräsi. Isoin kiitos ajatusten herättämisestä kuuluu Oulun yliopiston kirjaston esiintyjille – hehän ovat meneillään olevan evaluoinnin vuoksi juuri joutuneet paneutumaan bibliometriikkaan varsin perusteellisesti.

Mittareita ja puntareita

Nykyisen yliopistojen hallintomallin sekä ministeriöiden ohjausjärjestelmän mukaan yliopistojen toimintaa ohjataan monenlaisten tunnuslukujen perusteella. Tutkimus on yksi kolmesta yliopistojen päätehtävästä ja sen tulokset esitetään ensisijaisesti julkaisemalla. Niinpä julkaisutoimintaan liittyvät tunnusluvut ovat keskeisessä asemassa johtamis- ja ohjausjärjestelmissä. Bibliometriikan tavoitteena on tuottaa mahdollisimman hyvin julkaisuja ja niiden laatua kuvaavia tunnuslukuja. Siinä meille kirjastolaisille haastetta kyllikseen: me siis olemme avainasemassa tuottamassa merkittävää osaa niistä luvuista, joilla Suomen tieteellistä tutkimusta ohjataan.

”Sitä saa, mitä mittaa” otsikoi erään tutkimuslaitoksen sisäinen kehittämisryhmä raporttinsa. Tämä lause pyöri mielessäni seminaareissa istuessani. Mittareilla on erittäin vahva ohjausvaikutus. Olen kuullut tutkijan suusta lausahduksen, että laitoksen johdon on ihan turhaa painottaa tutkimustulosten popularisoinnin tärkeyttä – niin kauan kuin työtä mitataan vain tieteellisten artikkelien määrällä, hän tuottaa vain niitä eikä haaskaa aikaa kirjoittelemalla sanomalehtiin sun muihin. Toinen tutkija totesi, että oikeustieteessä on OECD:n mittauskäytäntöjen vuoksi ryhdytty kirjoittamaan artikkeleita tieteellisiin lehtiin (joita on viime aikoina jouduttu myös perustamaan), vaikka tieteenalan oma julkaisukäytäntö on ollut tuottaa kirjoja.

Me kirjastolaiset emme tietenkään ole vastuussa siitä, millaisia ohjaus- ja hallintojärjestelmiä käytetään, mutta mielestäni meidän pitää ymmärtää tämä näkökulma tuottaessamme (tai tilatessamme Leidenin yliopiston bibliometriikkaan erikoistuneesta yksiköstä) erilaisia tunnuslukuja yliopistomme käyttöön. Meidän hallussamme on metodiikka lukujen laskemiseen ja tulkintavastuu on viime kädessä toki yliopistojemme johdolla. Meidän tehtävämme on mielestäni kuitenkin myös oman tietämyksemme ja kokemuksemme nojalla osoittaa tulkitsijoille mahdollisia kuoppia ja epäoikeudenmukaisuuksia, joita lukujen tulkintaan liittyy.

Tunnuslukujen esittämisessä kannattaa myös muistaa se tosiseikka, josta Markku Laitinen jossakin kirjastojen tilastokoulutuksessa muistutti: ”Kun laitatte jonkin luvun nettiin, ette voi ryömiä sen perässä kertomaan kaikille, mitä rajoituksia ja ongelmia lukuun sisältyy, vaan jokainen lukija tulkitsee sen omista lähtökohdistaan. Kannattaa tarkoin valita, mitä laskee, miten laskee ja mitä julkistaa.”  Kirjastolaiset on otettu viime vuosina mukaan useimpiin yliopistoissa tehtyihin tutkimuksen evaluointeihin, mikä on tietenkin mukavaa työmme arvostusta ajatellen, mutta antaa meille myös raskaan vastuun bibliometristen tunnuslukujen valinnassa ja esittämisessä. Esimerkkinä tästä on seminaarissa esitelty Oulun yliopiston meneillään oleva evaluointi, jossa kirjasto neuvottelee Leidenin yliopiston kanssa bibliometrisestä laskennasta ja on mukana siihen liittyvän uuden metodiikan kehittämisessä. Tavoitteena on mm. parantaa tunnuslukujen vertailtavuutta tieteenalojen välillä.

Viittausmääriin perustuvaa bibliometriikkaa käytetään – kuten seminaareissakin moneen kertaan todettiin – vain osalle tieteenaloista. Se ei sovellu ns. SSH-aloille (yhteiskunta- ja humanistiset tieteet) ja niillä käytetään kuvailevampia tunnuslukuja. Karkeasti voisi ehkä yleistää: kvantitatiiviseen metodologiaan perustuvat julkaisut voidaan kuvata kvantitatiivisin eli bibliometrisisn menetelmin, mutta kvalitatiiviseen metodologiaan perustuvat julkaisut kuvataan kvalitatiivisin menetelmin. Entä sitten tutkimus, joka liikkuu molemmilla alueilla? Leidenin kriteeri bibliometriikan soveltamiselle on, että arvioitavan yksikön/ryhmän julkaisuista vähintään 40 % sisältyy Web of Scienceen. Helsingin yliopiston ratkaisu oli, että kirjaston toimesta analysoitiin kuvailevin menetelmin vain niiden ryhmien julkaisut, joilla ei voitu tehdä WoS-pohjaista bibliometriikkaa. Siis periaatteessa jopa 60 % julkaisuista jätetään ottamatta arvioinnissa huomioon, koska bibliometriikka on ensisijainen menetelmä. Onko vain teoreettinen mahdollisuus, että tuohon max. 60 %:iin sisältyy tieteellisiä helmiä? Miksi ihmeessä sitten puheiden tasolla varsin yleisesti pidetään moni- ja poikkitieteellistä tutkimusta arvokkaana ja toivottavana? Ainakin meidän yliopistossamme on tehty sellaista monitieteellistä tutkimusta, jossa on ansiokkaasti yhdistetty kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia tieteitä ja tulosten arvo perustuu juuri siihen. Pitääkö kaikki monitieteinen tutkimus julkaista kvantitatiivisen osapuolen ehdoin? Entä ne viittaukset, jotka kertyvät sen kvalitatiivisen tieteenalan kirjoihin? Niistä viis?

Kirjojen ja kirja-artikkelien viittausmääriin liittyviä tietokantoja on aivan viime aikoina ryhdytty kehittämään, mutta niiden kattavuus on vielä varsin heikko. Paljonko niiden avulla saadaan korjatuksi tieteenalojen välistä epätasapainoa, jää vielä nähtäväksi.

Laadunarviointia

Yhteiskunta- ja humanistisilla tieteenaloilla kirjastolaisten vastuu tunnuslukujen tuottamisessa on ehkäpä vielä raskaampi. Ei ole olemassa kansainvälisiä palveluita ja vakiintunutta metodiikkaa, vaan kirjastot tekevät julkaisutietojen analyysit parhaan ymmärryksensä mukaan. Työkaluksi on pelkkien bibliografisten tietojen oheen saatu julkaisufoorumiluokat, joiden avulla pyritään kuvaamaan lehden, sarjan tai kirjankustantajan mukaan julkaisujen tasoa. Julkaisufoorumiluokitus on tehty myös SSH-alojen lehdille, sarjoille ja kustantajille, millä tavoitellaan tieteenalojen välistä tasa-arvoa.

Julkaisufoorumiluokituksen käyttöohjeessa sanotaan: ”Julkaisufoorumin tasoluokat ennustavat suurten julkaisumäärien keskimääräistä laatua ja vaikuttavuutta, mutta ovat liian summittainen väline yksittäisten julkaisujen tai tutkijoiden arviointiin. Tasoluokitus kertoo julkaisun läpäisemän kilpailun ja vertaisarvioinnin tasosta, mutta tason 1 julkaisukanavissa ilmestyy yksittäisiä, keskitasoa laadukkaampia ja vaikuttavampia julkaisuja, ja tason 2 ja 3 julkaisukanavissa ilmestyy myös keskitasoa heikompia ja ilman viittauksia jääviä julkaisuja. Tasoluokitus ei missään tapauksessa voi korvata julkaisujen sisältöön perustuvaa vertaisarviointia yksittäisten tutkijoiden tai tutkimusryhmien arvioinnissa.”

OKM:n seminaarissa esiteltiin Kansalliskirjastossa tuotettua käyttöliittymää yliopistojen julkaisutietojen selailuun (julkaisuportaali). Se mahdollistaa julkaisuihin liittyvien lukujen tuottamisen ristiin rastiin monilla eri kriteereillä. Kuten seminaarilaiset saattoivat omin silmin todeta, julkaisuportaalista hyppää äkkiä esiin, ketkä tutkijat ovat julkaisseet eniten julkaisufoorumitason 3 kanavilla. Näin OKM:n tilaamassa käyttöliittymässä.

Oulun yliopiston tutkimuksen arvioinnissa kirjasto tekee julkaisuanalyysit niille tutkimusryhmille, joiden julkaisutuotanto ei täytä Leidenin kriteereitä bibliometristen menetelmien käytölle (kuten esim. Helsingissäkin tehtiin pari vuotta sitten). Täyttääkö niiden julkaisutuotanto oikeasti julkaisufoorumiluokituksenkaan kriteeriä suurista julkaisumääristä? Yliopiston johto on ainakin meillä Lapissa – puhtaasti SSH-yliopistossa – kovasti kiinnostunut julkaisufoorumiluokituksesta, kun ei muutakaan laadunarviointimenetelmää ole tarjolla. Pitäisikö meidän kirjastolaisten kieltäytyä tutkimusryhmien julkaisujen julkaisufoorumiluokkajakaumien esittämisestä vedoten julkaisufoorumiluokituksen käyttöohjeeseen?

SSH-epätoivoa?

Kaikenlaista mittarointia ja puntarointia tehdään nykyisin niin innokkaasti, että välillä herää epätoivo. Kun kerran yhteskuntatieteellisen ja humanististen tieteiden julkaisujen laatua ei voida mitata, sitä ei mitata. Niinpä erilaisissa yhteenvedoissa ja arvioinneissa esitetään mittaustulokset/tunnusluvut vain kvantitatiivisista tieteistä. Mitä se vaikuttaa resurssien jakoon? Kuivattaako se yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen tutkimuksen pois yliopistoista? Vai ehtivätkö kirjoihin ja kirja-artikkeleihin perustuvat tietojärjestelmät ja mittaristot kehittyä pelastamaan vielä jotakin? Vai miten kuvataan rinnakkain samassa taulukossa / kuvassa bibliometrisesti mittaroidut ja kuvailevasti puntaroidut eri tieteenalojen julkaisut. Vai pitääkö kaikkien yhteiskunta- ja humanististen tieteiden tehdä kuten edellä kuvaamani oikeustieteilijä kertoi: ryhtyä kirjoittamaan referoituja artikkeleita lehtiin, tarvittaessa perustaa niitä lehtiä. Mitä se tekee itse tieteille? Heiluttaako häntä koiraa?

Liisa Hallikainen
Informaatikko, Lapin yliopisto
Tutkimustietojärjestelmäprojektin päällikkö


Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Julkaisuarkistot ja rinnakkaistallentaminen yliopistokirjastoissa

Suomen yliopistokirjastojen neuvoston uudessa strategiassa vuosille 2013-2017 on yhtenä kriittisenä menestystekijänä tieteellisen julkaisuprosessin edistäminen ja tukeminen. Mittarina tälle on määritelty rinnakkaistallennuksen ja yliopistojen omien julkaisuarkistojen tukeminen.  Vuoden 2013 tavoitteena on tehdä näkyväksi rinnakkaistallentamisen hyödyt.

Suomen yliopistokirjastojen neuvosto laati lokakuussa 2012 esityksen Suomen Akatemialle siitä, että Suomen Akatemia edellyttäisi rahoittamiensa tutkimusten tutkimustulosten avointa julkaisemista. Neuvoston puheenjohtaja ja yhteistyösihteeri kutsuttiin Suomen Akatemiaan keskustelemaan avoimesta julkaisemisesta ja sen käytännöistä.

Sekä strategia että Suomen Akatemiassa käyty keskustelu johtivat selvitykseen siitä, miten yliopistoissa suhtaudutaan rinnakkaistallentamiseen ja onko yliopistoilla julkaisuarkistoja, joihin voidaan rinnakkaistallentaa tieteellisissä lehdissä julkaistuja tutkimusartikkeleita. Rinnakkaistallennuskysely Suomen yliopistokirjastoille toteutettiin marras-joulukuun vaihteessa 2012.

Lähes jokaisella yliopistolla on oma julkaisuarkistonsa

Julkaisuarkistoja ja rinnakkaistallentamista koskevaan kyselyyn vastasi yhteensä 16 yliopistokirjastoa, joten lähes kaikki yliopistokirjastot vastasivat kyselyyn. Kyselyn mukaan 15 kyselyyn vastanneella yliopistolla on oma julkaisuarkistonsa tai julkaisuarkistoja. Kaikissa yliopistoissa (15), joissa kyselyn mukaan on oma julkaisuarkisto, kirjasto vastaa julkaisuarkiston ylläpidosta. Yliopistojen julkaisuarkistot sisältävät pääosin opinnäytteitä ja väitöskirjoja, joita on 14 julkaisuarkistossa. Rinnakkaistallenteita on 8 julkaisuarkistossa.  Lisäksi julkaisuarkistot sisältävät usein yliopistojen julkaisusarjoja, yliopistojen muita julkaisuja sekä muuta materiaalia.

Julkaisuarkistot ovat jonkun verran yhteydessä yliopiston muiden järjestelmien kanssa. Neljässä yliopistossa artikkelin tai julkaisun voi jättää rinnakkaistallennettavaksi julkaisuarkistoon julkaisurekisterin kautta.  Viidessä yliopistossa julkaisuarkiston kautta saadaan siirrettyä julkaisun tiedot kirjastojärjestelmään (esim. Aleph, Voyager).  Kuudessa yliopistossa julkaisuarkistolla ei ole rajapintoja muihin järjestelmiin.

Helsingin yliopistossa on ollut voimassa vaatimus rinnakkaistallentamiseen vuodesta 2010 alkaen. Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa on ollut kehotus rinnakkaistallentamiseen vuodesta 2011 alkaen. Neljässä muussa yliopistossa suunnitellaan tällä hetkellä vastaavanlaisen vaatimuksen tai kehotuksen tai suosituksen antamisesta rinnakkaistallentamiseen.

Kirjastot auttavat tutkijoita rinnakkaistallentamisessa

Kirjastoissa autetaan tutkijoita rinnakkaistallentamisessa lähinnä tallentamalla artikkelit julkaisuarkistoon sekä tarkistamalla artikkelien rinnakkaistallennusluvat SHERPA/RoMEO –palvelusta tai suoraan kustantajan kotisivuilta. Näin toimitaan seitsemässä yliopistokirjastossa. Yhdessä kirjastossa kirjasto pyytää artikkelin rinnakkaistallennusluvan tutkijan puolesta suoraan kustantajalta, mikäli tutkija ei tätä tee eikä lupatietoja löydy kustantajien sivuilta eikä SHERPA/RoMEO –palvelusta.

Vuosittainen rinnakkaistallenteiden kertymä julkaisuarkistoa kohden vaihtelee huomattavasti. Vuonna 2011 tallennettujen rinnakkaistallenteiden määrä eri julkaisuarkistoissa vaihteli noin kymmenen ja 400 rinnakkaistallenteen välillä. Yhteensä vuonna 2011 rinnakkaistallenteita tallennettiin yliopistojen julkaisuarkistoihin noin 1200. Vuonna 2012 rinnakkaistallentaminen on ollut hieman vilkkaampaa kuin edellisenä vuonna. Yliopistokohtaiset luvut vaihtelevat pääosin 25 ja 500 rinnakkaistallenteen välillä. Yhteensä rinnakkaistallenteita on vuonna 2012 tallennettu joulukuun alkuun mennessä hieman yli 1400.

Rinnakkaistallentaminen on määritelty kuudessa kirjastossa yhden tai useamman henkilön toimenkuvaan. Kahdeksan kirjastoa ilmoitti, että rinnakkaistallentamista ei ole määritelty kenenkään toimenkuvaan. Kyselyn kautta 13 kirjastoa ilmoitti kirjastonsa rinnakkaistallennusasioista vastaavan tai sitä kehittävän henkilön yhteystiedot. Näiden yhteystietojen avulla on tarkoitus muodostaa epävirallinen sähköpostilista, jonka kautta voidaan vaihtaa kokemuksia ja neuvoja muiden rinnakkaistallentamista hoitavien kesken.

Rinnakkaistallentamisen aloittamista suunnitellaan useammassa eri yliopistossa

Rinnakkaistallentamisen aloittamisesta on keskusteltu ja se on valmistelussa viidessä eri yliopistossa. Rinnakkaistallentamisen aloittaminen vaatii yliopiston johdon päätöstä tai linjausta asiasta. Vastauksissa toivotaan myös rehtoritason yhteistyötä rinnakkaistallentamisen edistämiseksi sekä ylemmältä taholta (esim. OKM, Suomen Akatamia) tulevaa vaatimusta rinnakkaistallentamiseen. Yhdessä yliopistossa tutkijakunnalta on tullut rinnakkaistallentamista koskevia kyselyjä kirjastoon.

Kyselyn perusteella rinnakkaistallentaminen suomalaisissa yliopistoissa on melko yleistä. Ilahduttavaa on myös se, että rinnakkaistallentamisen käynnistämistä suunnitellaan tällä hetkellä useammassa yliopistossa. Monet tutkimusrahoittajat ovat ryhtyneet vaatimaan rahoittamiensa tutkimusten tutkimustulosten avointa saatavuutta. Rinnakkaistallentaminen antaa hyvän väylän tiedon avoimuuteen jättämällä tutkijalle kuitenkin täyden valinnan varsinaisen julkaisufoorumin suhteen.

Lisää rinnakkaistallentamisesta voi lukea syyskuussa 2012 tässä blogissa julkaistusta blogikirjoituksesta Rinnakkaistallentaminen – kohti avointa julkaisukulttuuria.

Tanja Heikkilä
Kirjastonhoitaja, Tampereen yliopiston kirjasto

Suomen yliopistokirjastojen neuvoston yhteistyösihteeri 1.8.-31.12.2012


Facebooktwittergoogle_pluslinkedin

Julkaisujen merkitys tiedepolitiikassa -seminaarissa pohdittiin tieteellisten julkaisujen merkitystä monesta näkökulmasta

SYN järjesti Helsingissä 19.10.2012 seminaarin otsikolla Julkaisujen merkitys tiedepolitiikassa. Seminaarin yleisönä oli yliopistokirjastojen ja tutkimuslaitosten kirjastojen ja tietopalvelujen johtajia sekä henkilökuntaa. Esiintyjiä oli yliopistojen lisäksi saatu Opetus- ja kulttuuriministeriöstä ja Tieteellisten seurain valtuuskunnasta.  Aiheen ajankohtaisuudesta kertoi se, että esitykset herättivät ilahduttavan paljon keskustelua.

Seminaarin aiheena oli tarkastella julkaisuja ja tieteellistä julkaisemista useasta eri näkökulmasta ja pohtia kirjastojen roolia julkaisuihin liittyvien palvelujen tarjoajana. SYN:n puheenjohtaja Mirja Iivonen toi avauspuheenvuorossaan esiin sen, että yliopistokirjastot ja niiden henkilökunta ovat jo monessa mukana: ne hankkivat tutkimusjulkaisuja asiakkaiden käyttöön, tarjoavat tukea rinnakkaisjulkaisemisessa ja kustantamisessa, tekevät julkaisuvaikuttavuuden arviointeja ja toimivat jopa itse tutkimustiedon tuottajina. Viimeaikainen keskustelu julkaisujen laadun arvioinnista ja parantamisesta ja erityisesti OKM:n uuden rahanjakomallin ohjaava vaikutus näkyvät myös jo kirjastojen arjessa.

Julkaisujen laatu

Suunnittelija Janne Pölönen Tieteellisten seurain valtuuskunnasta kertoi esityksessään Julkaisufoorumiluokituksen tämänhetkisestä tilanteesta. Luokituksen vuosittainen täydentäminen on parhaillaan käynnissä ja sen seuraava kokonaisarviointi tehdään vuonna 2014. Uudet asiantuntijapaneelit valitaan ensi syksynä kaudelle 2014–2016. Nyt kun JUFO -luokitus on kytketty ministeriön rahanjakomalliin, yliopistot ymmärtävät varmasti edellistä kertaa paremmin, kuinka tärkeää on saada omat tieteenalat hyvin edustetuiksi paneeleissa.

Pölönen korosti luokituksen oikeita käyttötarkoituksia ja erityisesti sitä, että luokituksella pystytään ennustamaan vain suurten julkaisumäärien keskimääräistä laatua, eikä se siksi sovellu yksittäisten tutkijoiden tai tutkimusryhmien arviointiin. Kirjastot voisivat osaltaan huolehtia siitä, että JUFOn kriteerit ja sallitut käyttötarkoitukset olisivat paremmin yliopistoyhteisön tiedossa.

Julkaisujen osuus rahanjakomallissa

Opetus- ja kulttuuriministeriön uudessa rahoitusmallissa vuosille 2013–2016 julkaisut saavat paljon aiempaa suuremman painoarvon. Tämän vuoksi yliopistot ovat aktiivisesti alkaneet tarkastella omia julkaisukäytäntöjään ja alkaneet etsiä keinoja julkaisujen laadun nostamiseksi.  Opetusneuvos Olli Poropudas (OKM) keskittyikin esityksessään rahanjakomalliin esitellessään vuoden 2011 julkaisutietojen pohjalta tehtyjä laskelmia julkaisujen yksikköhinnoista. Luvut ovat vielä ainoastaan suuntaa antavia, mutta toivat silti selvästi esille, miten paljon julkaisufoorumiluokat tulevat vaikuttamaan rahanjakoon vuodesta 2015 eteenpäin. Rahanjakomalli lisää paineita myös julkaisutiedonkeruuseen, koska on entistä tärkeämpää, että koko julkaisutoiminta saadaan luotettavasti raportoitua ministeriölle. Useassa yliopistossa kirjasto on mukana tuottamassa julkaisutietorekisteriä ja siten osaltaan vastaa tietojen kattavuudesta ja luotettavuudesta.

Yliopistojen rahoitusmalli 2013-2016. Kuva Olli Poropudaksen esitelmästä.

Esitys herätti paljon kysymyksiä mm. rahanjakomallista ja Vipunen – tietovaraston roolista. Ministeriön suuntaan heitettiin myös ehdotus open access – julkaisemisen huomioimisesta rahoitusmallissa.

Avoin tiede – avoin data

Opetusneuvos Juha Haataja (OKM) käsitteli julkaisemista ja tieteellistä kommunikaatiota laajemmassa avoimen tieteen kontekstissa. Digitalisoituminen ja uudet toimintamallit tutkimuksen tekemisessä toisaalta mahdollistavat ja toisaalta edellyttävät, että tutkittu tieto on kaikkien käytettävissä ja hyödynnettävissä.  Miten tähän avoimuuteen päästään? Haatajan mukaan tarvitaan ensinnäkin asennemuutosta. Avoimuus ei voi toteutua, ellei siihen olla valmiita panostamaan ja ellei sillä nähdä lisäarvoa tutkimukselle. Toiseksi pitää kyetä ratkaisemaan avoimeen dataan liittyviä haasteita: miten jatkuvasti kasvavaa tietomäärää hallitaan (mitä säilytetään ja mitä hävitetään), miten varmistetaan tiedon löytyminen ja hyödyntäminen ja miten turvataan oleellisen tiedon säilyminen.

Samojen haasteiden parissa painitaan niin Suomessa kuin maailmallakin.  Suomessa on käynnissä useita hankkeita avoimeen dataan liittyen. Uusimpana hankkeena Haataja mainitsi OKM:n juuri perustaman Tutkimustulosten saatavuus –työryhmän, jonka tehtävänä on toteuttaa tietoaineistokartoitus ja luoda visio tietoaineistojen saatavuuden ja hyödyntämisen tavoitetilasta.

Kirjastot voivat osallistua avoimen tieteen kehittämiseen konkreettisesti tarjoamalla tukea ja neuvontaa avoimen datan ja julkaisemisen kysymyksissä.

Avoimuuden lisääntyminen vaatii asenteiden muuttumista. Kuva Juha Haatajan esityksestä.

Julkaisut ja tutkimuksen arviointi

Päivän viimeisessä varsinaisessa esityksessä tutkimuksen kehittämispäällikkö Johanna Hakala Tampereen yliopistosta kuvasi tapoja, joilla julkaisuja hyödynnetään yliopistoissa tutkimuksen arvioinnin välineenä. Esimerkkinään hän käytti viime vuonna Tampereen teknillisessä yliopistossa tehtyä kansainvälistä tutkimuksen arviointiprojektia. Hakala korosti, että julkaisuja on aina käytetty tutkimuksen arviointiin, koska ne ovat tieteellisen kommunikaation päätuote. Nykyisin julkaisutietojen keruu ja seuranta ovat entistä systemaattisempia ja julkaisutietoja yhdistellään entistä systemaattisemmin myös tutkimusrahoituksen ja – hankkeiden seurantaan.

Kasvanut kiinnostus julkaisuihin ja niiden laatuun on Hakalan mukaan tuonut myös ongelmia. Julkaisupaine voi johtaa tutkimuseettisiin ongelmiin, jos tutkijat alkavat paineen alla livetä hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Julkaisujen laatumittarit eivät myöskään ole ongelmattomia. Esimerkiksi JUFO –luokitus ei yksinään kerro koko totuutta laadusta, vaan laadun arviointiin tarvitaan aina useita näkökulmia ja mittareita. Seminaarin yleisöä miellytti varmasti se, että Hakala näki kirjastoilla merkittävän roolin julkaisuanalyysien suunnittelussa ja toteuttamisessa.

Tutkimusdatan hallinnointia käsittelevä esitys peruuntui, mutta kirjastonjohtaja Jarmo Saarti Itä-Suomen yliopiston kirjastosta käsitteli loppupuheenvuorossaan lyhyesti aihetta ja pyysi myös yleisöä pohtimaan kirjastojen mahdollisuutta kehittää uusia palveluja tutkimusdatan hallinnointiin liittyen.  Kirjastoilla on osaamista tiedon organisoimisessa ja metadatassa ja näissä asioissa voisimme ainakin opastaa tutkijoita. Toinen uusi avaus kirjastoilta voisi olla tuen tarjoamien tutkimushankkeiden tiedonhallintasuunnitelmien laatimisessa, jota toki on pienimuotoisesti yliopistokirjastoissa jo tehtykin. Näistä uusista avauksista ja askelista niiden toteuttamiseksi keskustellaan yliopistokirjastokentällä varmasti vilkkaasti jatkossakin.

Minna Niemi-Grundström
Kirjastonjohtaja
Tampereen teknillinen yliopisto


Facebooktwittergoogle_pluslinkedin